Yritän parhaillani päästä yli vakavasta runosuonen tukoksesta, joka on vaivannut jo pitemmän aikaa. Niinpä kirjoitan nyt tällaisen paskan rajamailla liikkuvan ensimmäisen jutun, jonka kuitenkin varmasti deletoin myöhemmin. Tätä voi siis ainakin toistaiseksi ajatella jonkinlaisena johdantona tuleviin tuotoksiini. Heti alkuunsa on varmaankin parasta tehdä selväksi, että mitään syväluotaavaa yhteiskuntakriittistä journalismia on turha odottaa, mutta toisaalta, kaikkihan on mahdollista. Koska kuitenkaan en tiedä mitään politiikasta, en ole uskonnollinen enkä usko, että kukaan pystyy oikeasti vaikuttamaan mihinkään köyttämällä itsensä mäntyyn tai eduskuntatalon pylvääseen, en välttämättä jaksa kirjoittaa mistään kovin yleismaailmallisesti tärkeästä.

Suhteeni uuden aloittamiseen on vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen melkein-aloittanut monta asiaa elämäni aikana: yleisurheilukerhon, nokkahuilunsoiton, menestyselokuvan käsikirjoituksen ja vakavamielisen neulontaharrastuksen. Kuorossa sen sijaan onnistuin jatkamaan vuoden verran, kunnes tajusin, että pidin vain laulamisesta, eikä minulla ollut minkäänlaisia intressejä luoda ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, joiden käsitys hauskanpidosta oli yhteiskuntapoliittinen muka-älyllinen keskustelu juomalaulujen ja hallittujen snapsien lomassa. Sunfaraa vaan.

Kuorolaulusta pääsemmekin sulavasti takaisin aiheeseen, eli tähän blogiin, joka oli vähällä jäädä melkein-aloitettujen asioiden listan viimeisimmäksi kohdaksi. Onneksi minulla on ystäviä, jotka henkisesti potkivat minua istumalihaksiini sen verran, että pääsin tällä kertaa otsikkoa pidemmälle. Nuo samaiset ystävät kantavat päävastuun siitä, että ylipäänsä aloitin tämän uusimman projektini. Kiristys, lahjonta, uhkailu, spiritus fortus sekä strategisesti oikein ajoitetut narsismiani ruokkivat kommentit ovat siis kantaneet hedelmää ja päästän nyt sisäisen penttisaarikoskeni lopultakin vapaaksi. Kirjoitustaidostani en tiedä muuta, kuin että tunnen länsimaisen merkkisysteemin, ja osaan asettaa kirjaimia peräkkäin merkkijärjestelmän edellyttämällä tavalla. Elintavoiltani olenkin kyllä sitten kuin paraskin kovaksikeitetty journalisti, joten ei kai sillä kirjoitustaidolla silloin ole niin väliä.

Kirjoitan aiheesta kuin aiheesta, mutta enimmäkseen kuitenkin siitä, mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Mitään logiikkaa täällä on turha odottaa. Olen vannoutunut televisiofanittaja, joten varautukaa lukemaan aiheesta kyllästymiseen asti. Mainittakoon tässä nyt vielä, että olen virallisesti melkein-aloittanut sulkapalloharrastuksen, jota toivottavasti jatkan. Siitä tuskin kirjoitan tämän enempää. Kunhan vain mainitsen sen huvikseni tässä, Studio Julmahuvin sanoin: että sais huomioo ja sais pätee. Eipä sitten sen enempää. Tällä mennään. Live with it.