Hiuksilla on hyviä ja huonoja päiviä aivan kuin ihmisilläkin. Myönnän, että tuolla aloituksella voisi hyvinkin kolahtaa ensimmäinen palkinto huikean suosion saavuttaneessa Lausutaan Latteuksia 2007  –kilpailussa, mutta ette voi väittää, ettei se olisi totta. Nyt alkaa nimittäin pahasti näyttää siltä, että minun hiuksillani taitaa olla paremminkin huono kuukausi. Olen jo useampana aamuna vilkaissut peiliin ja huomannut, että voisin vaikka tältä seisomalta liittyä ABBAan, ja ulkonäön puolesta sopisin joukkoon saumattomasti. Kukaan tuskin edes huomaisi mitään eroa bändin entiseen kokoonpanoon. Tässä tilanteessa pitäisi kai olla iloinen siitä, että muistutan ainakin vielä toistaiseksi enemmän Agnethaa kuin Bennyä ca. 1972 mutta tosiasia on, että etuhiukseni sojottavat eri ilmansuuntiin siihen malliin, että tarkoituksella niitä ei saisi tähän kuosiin vaikka yrittäisi. Ei, vaikka laastisi hiuksiin rekkalastillisen produktiivia, lainaisi Carola Häggkvistiltä sen kuuluisan tuulikoneen –kun nyt kerran tuli mainittua ABBA, niin eiköhän joukkoon vielä yksi ruotsalaisnimi mahdu – laittaisi sen täydelle teholle ja  laulaisi sen edessä ABBAN koko tuotannon ja muutaman encoren siihen päälle.

 

Joku siellä jo kuului äsken kyselevän, että miksi se ei pälli mene kampaajalle. Syy tähän on se, että vuorokaudessa on edelleenkin vain 24 tuntia ja työaikaa meillä monilla on siitä 8 tuntia. Nyt on käynyt niin ikävästi, että oma työaikani sattuu ilmeisesti olemaan sama, kuin suurimmalla osalla kaupungin kampaajista. Silti aina joskus ehdin pois sorvin äärestä jo viideksi. Tai ehdin ainakin juuri sopivasti kadunkulmaan näkemään, kuinka lähikampaamoni lasinen ovi lävähtää kiinni aivan nenäni edestä. Kling. Kling-kilin. Se saattaa hyvinkin olla tätä nykyä universumin veemäisin ääni. Kyllä. On se. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Tänään ajattelin jo pelastukseni koittaneen, kun muistin salongin, joka on auki myös lauantaisin. Lauantai on hyvä päivä käydä kampaajalla, eikö vaan? Lähdin töistä ajoissa ja ehdin kuin ehdinkin paikkaan viideksi, mutta kuinka ollakaan, en koskaan päässyt sisälle asti, koska näin ovella lapun "Suljettu lauantaina 16. 6". NoooooooooOOooooooooOOOooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooOOOOOOO! Por qué!!!! Maldita suerte! (Tässä vaiheessa muistan hämärästi ajatelleeni, että olen kenties katsonut vähän liikaa telenoveloita). Jaaha. Tässä kävi nyt tällä kertaa näin. Mitäpä muutakaan tähän sanoisi. Ja ei, en todellakaan voisi kysyä enää mistään muualta. Se hetki meni jo.

 

Minun täytyy ehkä hiukan selittää; tiedättehän sen tunteen, kun täysin irrationaalisesti haluaa jotain, oli se sitten vaikkapa tietyn merkkistä viiniä, tietynlaista suklaata tai vaikkapa tietynlaisia hedelmiä torilta. Jos ei sitten syystä tai toisesta onnistukaan saamaan juuri haluamaansa, on mieluummin kokonaan ilman, koska siihen ensimmäiseen ajatukseen liittyy aivan erityinen tunne tai ajatusketju, eikä mikään halpa korvike onnistu saamaan aikaan samanlaista tunnetta. Tämä on nyt juuri sellainen tilanne. Minulla oli visio, miltä tuntuisi mennä JUURI SILLE kampaajalle JUURI huomenna, mutta koska se ei onnistunut, menen kai joskus toiste sitten. Tässä odotellessa voin rauhassa kokea muodonmuutoksen Agnetha Fältskogista Bon Jovin kautta Rölli-peikoksi ja siinä sivussa vaikkapa perustaa sen ABBA cover-bändin.