Hiuksilla on hyviä ja huonoja päiviä aivan kuin ihmisilläkin. Myönnän, että tuolla aloituksella voisi hyvinkin kolahtaa ensimmäinen palkinto huikean suosion saavuttaneessa Lausutaan Latteuksia 2007  –kilpailussa, mutta ette voi väittää, ettei se olisi totta. Nyt alkaa nimittäin pahasti näyttää siltä, että minun hiuksillani taitaa olla paremminkin huono kuukausi. Olen jo useampana aamuna vilkaissut peiliin ja huomannut, että voisin vaikka tältä seisomalta liittyä ABBAan, ja ulkonäön puolesta sopisin joukkoon saumattomasti. Kukaan tuskin edes huomaisi mitään eroa bändin entiseen kokoonpanoon. Tässä tilanteessa pitäisi kai olla iloinen siitä, että muistutan ainakin vielä toistaiseksi enemmän Agnethaa kuin Bennyä ca. 1972 mutta tosiasia on, että etuhiukseni sojottavat eri ilmansuuntiin siihen malliin, että tarkoituksella niitä ei saisi tähän kuosiin vaikka yrittäisi. Ei, vaikka laastisi hiuksiin rekkalastillisen produktiivia, lainaisi Carola Häggkvistiltä sen kuuluisan tuulikoneen –kun nyt kerran tuli mainittua ABBA, niin eiköhän joukkoon vielä yksi ruotsalaisnimi mahdu – laittaisi sen täydelle teholle ja  laulaisi sen edessä ABBAN koko tuotannon ja muutaman encoren siihen päälle.

 

Joku siellä jo kuului äsken kyselevän, että miksi se ei pälli mene kampaajalle. Syy tähän on se, että vuorokaudessa on edelleenkin vain 24 tuntia ja työaikaa meillä monilla on siitä 8 tuntia. Nyt on käynyt niin ikävästi, että oma työaikani sattuu ilmeisesti olemaan sama, kuin suurimmalla osalla kaupungin kampaajista. Silti aina joskus ehdin pois sorvin äärestä jo viideksi. Tai ehdin ainakin juuri sopivasti kadunkulmaan näkemään, kuinka lähikampaamoni lasinen ovi lävähtää kiinni aivan nenäni edestä. Kling. Kling-kilin. Se saattaa hyvinkin olla tätä nykyä universumin veemäisin ääni. Kyllä. On se. Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Tänään ajattelin jo pelastukseni koittaneen, kun muistin salongin, joka on auki myös lauantaisin. Lauantai on hyvä päivä käydä kampaajalla, eikö vaan? Lähdin töistä ajoissa ja ehdin kuin ehdinkin paikkaan viideksi, mutta kuinka ollakaan, en koskaan päässyt sisälle asti, koska näin ovella lapun "Suljettu lauantaina 16. 6". NoooooooooOOooooooooOOOooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooooOOOOOOO! Por qué!!!! Maldita suerte! (Tässä vaiheessa muistan hämärästi ajatelleeni, että olen kenties katsonut vähän liikaa telenoveloita). Jaaha. Tässä kävi nyt tällä kertaa näin. Mitäpä muutakaan tähän sanoisi. Ja ei, en todellakaan voisi kysyä enää mistään muualta. Se hetki meni jo.

 

Minun täytyy ehkä hiukan selittää; tiedättehän sen tunteen, kun täysin irrationaalisesti haluaa jotain, oli se sitten vaikkapa tietyn merkkistä viiniä, tietynlaista suklaata tai vaikkapa tietynlaisia hedelmiä torilta. Jos ei sitten syystä tai toisesta onnistukaan saamaan juuri haluamaansa, on mieluummin kokonaan ilman, koska siihen ensimmäiseen ajatukseen liittyy aivan erityinen tunne tai ajatusketju, eikä mikään halpa korvike onnistu saamaan aikaan samanlaista tunnetta. Tämä on nyt juuri sellainen tilanne. Minulla oli visio, miltä tuntuisi mennä JUURI SILLE kampaajalle JUURI huomenna, mutta koska se ei onnistunut, menen kai joskus toiste sitten. Tässä odotellessa voin rauhassa kokea muodonmuutoksen Agnetha Fältskogista Bon Jovin kautta Rölli-peikoksi ja siinä sivussa vaikkapa perustaa sen ABBA cover-bändin.

 

Minulla on paskakärpäsen keskittymiskyky. Aloitan asioita, mutta en koskaan saata niitä loppuun. Todistusaineistoa tästä piirteestä riittää loputtomiin. Pelkästään tämän päivän aikana olen pidentänyt puoliksi tehtyjen asioiden listaa enemmän kuin keskivertoihminen puolessa vuodessa: aloin siivota olohuonetta, mutta päädyin imuroimaan pelkästään maton, koska muistin, että eräs sähköposti odotti vielä lähettämistä. Tietokone ja internet ovat kuitenkin siinä mielessä pirullisia kehitelmiä, että ne viettelevät viattoman käyttäjän rajattomien mahdollisuuksien ihmemaahan ja pois alkuperäisen tehtävän parista. Sähköpostini sijasta päädyin taas kerran jos jonkinlaisille pilipalisivustoille, ja siinä sivussa keräsin monenlaista nippelitietoa, josta ei luultavasti koskaan ole minulle mitään hyötyä. Toisaalta pystyn nyt tarvittaessa kertomaan, että kolmevuotias brittipoika on ostanut internetin kautta 9000 punnan urheiluauton, että Ville Valo saattaa ehkä mahdollisesti taas seurustella, tai että verkkarit ovat Madonnan suosikkiasu.

Ennen pitkää sain onneksi itseni jokseenkin palautettua ruotuun, kun muistin, että tiskipöytä suorastaan notkuu likaisten astioiden painosta. Napsautin siis tiskausmusiikin soimaan ja eikun töihin. Sain pestyä muutaman lasin ja pari haarukkaa ennen kuin tulin siihen tulokseen, että parhaillaan soiva musiikki oli aivan liian unettavaa, joten lähdin vaihtamaan kappaletta. Sille tielleni sitten jäinkin, kun huomasin lattialla kirjaston kirjan, jonka eräpäivä lähestyy uhkaavasti, ja jonka olin luvannut itselleni lukevani loppuun vielä tämän viikon aikana. Tiedän jo nyt, että eihän siitä mitään tule.  

En näytä saavan mitään tehdyksi kunnialla loppuun asti. Asiaa ei lainkaan auta se, että olen nykyään paitsi epätavallisen levoton myös laiska ja rapakunnossa: kävin kaupungilla, mutta en viitsinyt kävellä muutamaa kilometriä hankkiakseni sen, mitä varten yleensä alun perin olin liikenteeseen lähtenyt. Sen sijaan käväisin tonkimassa lähi-Anttilan alekorit ja vaihdoin ohikulkiessani Forexissa viiden punnan setelin noin seitsemäksi ja puoleksi euroksi. Kyllä kannatti sekin reissu.

Tämänkin jutun kirjoitin kolmessa osassa. Välillä käväisin naapurissa ja katsoin pari tuntia televisiota sekä puhuin pariin otteeseen puhelimessa. Parhaillaan katson edelleen televisiota, puhun messengerissä muutaman ystäväni kanssa, syön suklaata, vastailen kyselyyn ja kirjoitan toivottavasti viimeisen lauseen tähän traagiseen tilitykseen.

Yritän parhaillani päästä yli vakavasta runosuonen tukoksesta, joka on vaivannut jo pitemmän aikaa. Niinpä kirjoitan nyt tällaisen paskan rajamailla liikkuvan ensimmäisen jutun, jonka kuitenkin varmasti deletoin myöhemmin. Tätä voi siis ainakin toistaiseksi ajatella jonkinlaisena johdantona tuleviin tuotoksiini. Heti alkuunsa on varmaankin parasta tehdä selväksi, että mitään syväluotaavaa yhteiskuntakriittistä journalismia on turha odottaa, mutta toisaalta, kaikkihan on mahdollista. Koska kuitenkaan en tiedä mitään politiikasta, en ole uskonnollinen enkä usko, että kukaan pystyy oikeasti vaikuttamaan mihinkään köyttämällä itsensä mäntyyn tai eduskuntatalon pylvääseen, en välttämättä jaksa kirjoittaa mistään kovin yleismaailmallisesti tärkeästä.

Suhteeni uuden aloittamiseen on vähintäänkin mielenkiintoinen. Olen melkein-aloittanut monta asiaa elämäni aikana: yleisurheilukerhon, nokkahuilunsoiton, menestyselokuvan käsikirjoituksen ja vakavamielisen neulontaharrastuksen. Kuorossa sen sijaan onnistuin jatkamaan vuoden verran, kunnes tajusin, että pidin vain laulamisesta, eikä minulla ollut minkäänlaisia intressejä luoda ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, joiden käsitys hauskanpidosta oli yhteiskuntapoliittinen muka-älyllinen keskustelu juomalaulujen ja hallittujen snapsien lomassa. Sunfaraa vaan.

Kuorolaulusta pääsemmekin sulavasti takaisin aiheeseen, eli tähän blogiin, joka oli vähällä jäädä melkein-aloitettujen asioiden listan viimeisimmäksi kohdaksi. Onneksi minulla on ystäviä, jotka henkisesti potkivat minua istumalihaksiini sen verran, että pääsin tällä kertaa otsikkoa pidemmälle. Nuo samaiset ystävät kantavat päävastuun siitä, että ylipäänsä aloitin tämän uusimman projektini. Kiristys, lahjonta, uhkailu, spiritus fortus sekä strategisesti oikein ajoitetut narsismiani ruokkivat kommentit ovat siis kantaneet hedelmää ja päästän nyt sisäisen penttisaarikoskeni lopultakin vapaaksi. Kirjoitustaidostani en tiedä muuta, kuin että tunnen länsimaisen merkkisysteemin, ja osaan asettaa kirjaimia peräkkäin merkkijärjestelmän edellyttämällä tavalla. Elintavoiltani olenkin kyllä sitten kuin paraskin kovaksikeitetty journalisti, joten ei kai sillä kirjoitustaidolla silloin ole niin väliä.

Kirjoitan aiheesta kuin aiheesta, mutta enimmäkseen kuitenkin siitä, mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Mitään logiikkaa täällä on turha odottaa. Olen vannoutunut televisiofanittaja, joten varautukaa lukemaan aiheesta kyllästymiseen asti. Mainittakoon tässä nyt vielä, että olen virallisesti melkein-aloittanut sulkapalloharrastuksen, jota toivottavasti jatkan. Siitä tuskin kirjoitan tämän enempää. Kunhan vain mainitsen sen huvikseni tässä, Studio Julmahuvin sanoin: että sais huomioo ja sais pätee. Eipä sitten sen enempää. Tällä mennään. Live with it.